Pitkä ja hidas prosessi

Blogini on ammottanut tyhjyyttään jo pitkään. Aika on hurahtanut ja nyt kun aloin päivittämään kuulumisiani näin kirjalliseen muotoon, niin ensin tuntui, että poistan kaikki tekstit ja aloitan taas alusta, mutta ei. Palasin iloisin mielin jatkamaan tätä kirjoitusta, kun muistelen tätä kulunutta 1,5
vuotta.

Paljon on tapahtunut. Oma prosessini tavoitella hyvää oloa ja tasapainoilua tämän diabeteksen kanssa on ollut jatkuvaa, mutta myös tuloksellista ja ennen kaikkea opettavaista.
Kun omaksuin tavan ajatella itseäni hyvinvoinnin kannalta, enkä sairauden kautta, alkoi minussa prosessi, joka on antanut minulle oikeaa etäisyyttä sairauteeni. Pikku hiljaa oma vastuun otto omasta hyvinvoinnistani on johtanut siihen, että teen konkreettisia asioita ja saan nähdä myös tuloksia. Ja mikä parasta, tällä kaikella on ollut myös suotuisia vaikutuksia diabeteksen hoitotasapainoon.

Prosessi on ollut pitkä ja hidas, mikä on ollut välillä kestämätön pikavoittoja tavoittelevalle luonteelleni, mutta hyvältä nyt tuntuu ja tästä on hyvä jatkaa.

Koneet käyntiin!

Heräsin aamuyöllä kummalliseen tunteeseen ja saatuani silmät auki tajusin, että oloni oli todellakin huono. Jalat tuhannen tonnin painoisena raahauduin vessaan ja syy olooni selvisi salamana tajuntaani, sillä onsuliinipumppu lepäsi pyykkikorin päällä ylhäistä yksinäisyyttään piipitellen. Piuhat kiinni ja verensokeria tarkistamaan.

Olin illalla käynyt suihkussa ja unohtanut yksinkertaiesti kiinnittää pumpun takaisin kehooni kiinni ja tässä sitä nyt oltiin yli 30:n veronsokereissa, tärisevänä ja pahoinvoivana. Pikahoidoksi insuliinia reippaasti menemään ja iso lasi vettä rutikuivaan kurkkuun.

Ensin tuli ihmetys ja sitten tuli raivo. Kuinka olin saattanut unohtaa ja sitten raivo siitä, että nyt tämä inhimillinen vahinko taas sotkisi elämääni pari seuraavaa päivää. No toivuttua tästäkin tuli ja taas jatkuu taistelu entiseen malliin. 

----

Aamulla verensokerit normaalit, joten korjasliike oli onnistunut, mutta olotilan karmeus kesti vielä mukavasti seuraavaan iltaan seuranaan valtava päänsärky ja jalkojen jomotus.

Tsemppikuuri

Olen aloittanut tsemppikuurin monta kertaa! Aina ennen se on tapahtunut diabeteksen ehdoilla ja sen määräämänä, kunnes pari vuotta sitten en enää jaksanut "taas aloittaa". Olin lähes täydellinen liikuntaa harrastamaton keski-ikäinen ja vyötärölle kertyvä läski sai minut vihdoin liikkeelle.

Soitin siltä istumalta tuntemalleni personal trainerilla ja siitä se alkoi! Salitreeni ja kadonneen kunnon metsästys. Tämä päätös oli sikäli merkityksellinen, että ensimmäistä kertaa hain itselleni jotain hyvää itseni ja hyvänolon takia, en diabetekseni pakottamana. Tämä tapahtui elokuussa 2012.

Nyt on 1,5 vuotta takana ja ilokseni voin sanoa, että liikunta on nyt osa elämää. Nämä ensimmäiset 1,5 vuotta ovat olleet aikamoista opettelua ja peruskunnon metsästystä, sillä aloittaessani eivät tikkujalkani edes kestäneet kyykkyn menoa.

Tällä hetkellä olen päässyt perusasioiden makuun ja samalla huomannut, että diabeetikon liikkumista ei ainakaan omalla kohdalla koskaan painotettu siten, että olisin ymmärtänyt sen todellisen merkityksen ja toisaalta nyt kun tässä vaiheessa mennään, niin perustietoa siitä, miten liikunta vaikuttaa diabetekseen ja päinvastoin, on hyvin vaikea saada.

Toivon, että tämä blogi tavoittaa mutakin aiheesta kiinnostuneita ja saamme keskutelua aikaiseksi. Jaan täällä omia kokemuksiani ja otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia!

Sokeritautinen

Niin, juuri sitähän minä olen. Yli kolmekymmentä yhteistä vuotta tämän ikuisen kaverin kanssa oleilua iloineen ja suruineen. Näin läheinen kaveruus on välillä tosi rasittavaa, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin enpä osaisi ilmankaan olla, niin tutuiksi olemme tulleet.
Sairastuin 8-vuotiaana ja olin siitä innoissani.Tokaluokkalaisen tarmolla pistämään opettelu oli maailman hienointa opeteltavaa. Sairastuminen oli suurempi järkytys läheisilleni, joiden oli vaikea olla näyttämättä sitä epätietoisuuden ja jopa säälin määrää kasvoillaan heidän tavatessaan minut sairaalssa, jossa vietin tämän kaveruuden kanssa ensimmäiset kolme viikkoa. Ehkäpä jo silloin päätin, että minä olen se, joka määrää tämän taudin paikan ja näytän, että minä en jää tämän taudin varjoon...  No, aika on opettanut ja hionut tuosta ajatuksesta pahimmat särmät, mutta se täytyy todeta, että todellisen vastuksen on tämä sairaus antanut!

Tässä blogissa jaan tuntojani ja kokemuksiani diabeetikkona olemisesta. Tällä hetkellä olen insuliinipumppuhoidolla ja takanani on 2003 vuonna tehty munuaisensiirtoleikkaus, joka onnistui kohdallani hyvin. Hyppivä, temppuileva ja rasittava kaverini on matkassa mukana ja nyt vuodan 2014 alussa on hyvä hetki jakaa kokemuksia, joita uusi harrastukseni KUNTOILU on sopeutunut osaksi elämääni.