Viime aikoina on yksi teema alkanut vaivata pääkoppaani ja eilen sen käsittely taas kulminoitui siten, että puran sen nyt tässä sanoiksi. Tapasin minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen, joka tuli surkuttelemaan olotilaani ja sitä, että olen saanut elämääni sairauden myötä niin paljon kärsimystä... Ajattelin ensin pitää suuni kiinni, mutta aihe ei antanut!
Tosiaan katselukulmia tähän asiaan on monia, mutta miksi sairautta katsellaan helposti sieltä valon puoleta ja nähdään vain ne tummat varjot? Tai miksi me pitkäaikaissairaat helposti jäämme asustelemaan sinne varjojen puolelle. Olisiko aika astua täysaurinkoon?
Tämä teema on pohdituttanut jo pidempään ja olen alkanut itse kääntää katselukulmaani ja hypätä täysaurinkoon. Mitä hyvää tämä sairauteni muodossa tullut elämänkokemus on minulle antanut? Paljon.
Lista niistä positiivista asioista on pitkä ja hetken pohdinnan jälkeen en enää oikein osaa luetella asioita, jotka nousisivat näiden positiivisten asioiden yläpuolella. Voisinko jopa sanoa, että olen ehkä onnekkain ihminen juuri sen takia, että olen pitkäaikaissairas?
Ei ole kuitenkaan tarvetta väheksyä kipua tai surua. Niillä on uskoakseni paikkansa meidän jokaisen elämässä. Vaatii varmasti paljon voimia kohdata kärsimystä ja joskus se vie myös elämästä voiton. Silloin on siellä varjon puolella tarvitaan rohkeutta olla ja myös meiltä läheisiltä rohkeutta astua seuraksi.
Uskon, että kannamme vastuuta pitkälti itse omasta hyvinvoinnistamme. Rohkeus nauttia asioista syntyy vasta sen jälkeen, kun on tuntenut mitä pelko on. Pelko on pitänyt minut myös tuolla varjojen puolella, josta aurinkoa ei välillä edes näy. Nyt uskallan hyvppiä riemusta auringossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti