Hetki valon puolella

Viime aikoina on yksi teema alkanut vaivata pääkoppaani ja eilen sen käsittely taas kulminoitui siten, että puran sen nyt tässä sanoiksi. Tapasin minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen, joka tuli surkuttelemaan olotilaani ja sitä, että olen saanut elämääni sairauden myötä niin paljon kärsimystä... Ajattelin ensin pitää suuni kiinni, mutta aihe ei antanut!

Tosiaan katselukulmia tähän asiaan on monia, mutta miksi sairautta katsellaan helposti sieltä valon puoleta ja nähdään vain ne tummat varjot? Tai miksi me pitkäaikaissairaat helposti jäämme asustelemaan sinne varjojen puolelle. Olisiko aika astua täysaurinkoon?

Tämä teema on pohdituttanut jo pidempään ja olen alkanut itse kääntää katselukulmaani ja hypätä täysaurinkoon. Mitä hyvää tämä sairauteni muodossa tullut elämänkokemus on minulle antanut? Paljon.

Lista niistä positiivista asioista on pitkä ja hetken pohdinnan jälkeen en enää oikein osaa luetella asioita, jotka nousisivat näiden positiivisten asioiden yläpuolella. Voisinko jopa sanoa, että olen ehkä onnekkain ihminen juuri sen takia, että olen pitkäaikaissairas?

Ei ole kuitenkaan tarvetta väheksyä kipua tai surua. Niillä on uskoakseni paikkansa meidän jokaisen elämässä. Vaatii varmasti paljon voimia kohdata kärsimystä ja joskus se vie myös elämästä voiton. Silloin on siellä varjon puolella tarvitaan rohkeutta olla ja myös meiltä läheisiltä rohkeutta astua seuraksi.

Uskon, että kannamme vastuuta pitkälti itse omasta hyvinvoinnistamme. Rohkeus nauttia asioista syntyy vasta sen jälkeen, kun on tuntenut mitä pelko on. Pelko on pitänyt minut myös tuolla varjojen puolella, josta aurinkoa ei välillä edes näy. Nyt uskallan hyvppiä riemusta auringossa!

Mitä eroa on hyvinvoinnilla ja hyvinvoinnilla?

Olin pari päivää sitten mukavassa hyvinvointia käsittelevässä keskustelussa mukana ja etevä keskutelukumppanini teki hienon oivalluksen tavastani puhua hyvinvoinnista. Osittain puhuin niistä asioista, joilla oli minulle merkitys oman hyvinvoinnin kokemuksessa, mutta varsin usein puhuin diabetekseni hyvinvoinnista. Eikö nämä kaksi asiaa ole sama asia?

Olipa hyvä havainto, sillä itse uskon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, mutta puheessani selkeästi erotan asioita erilleen, ikään kuin diabetekseen liittyvä hyvinvointi ei koskettaisi minua, vaan se on "vain hyvinvointia" jota suoritetaan jonkin asian takia. Sairaudenko?

Kävin mielessäni läpi asioita, milloin asiat, joita tahtoisin muuttaa toiminnassani, muuttuvat teoiksi diabetekselle eikä teoiksi minulle itselleni. Aloin päästä hieman hyvälle siitä, että suoritan helposti näitä tekoja diabetekselle rutiininomaisesti ja vailla ajatusta jatkuvasta hyvinvoinnista. Tarkoitan tällä sitä, että kun verensokeri pompsahtaa pilviin, niin äkkiä vain insuliinia peliin ja tilanne korjaantuu. Olisi kuitenkin syytä palata perusasioiden ääreen ja miettiä, että miksi näin käy. Onko kyseessä normaali hoitovirhe vai voisinko tehdä jotain muutosta siihen, että jatkuvasti sama ongelma ei kohtaisi uudelleen ja uudelleen.

On haastavaa tutkia omaa toimintaansa, asettaa itsensä alttiiksi sille, että tietää ratkaisun avaimet olevan itsellään. Kysymys onkin siitä, tahdonko todella tehdä näitä oman hyvinvointini kannalta tarvittavia muutoksia vai jatkaa hetkellisiä korjausliikkeitä vain sairauden ehdoilla?

Pitkä ja hidas prosessi

Blogini on ammottanut tyhjyyttään jo pitkään. Aika on hurahtanut ja nyt kun aloin päivittämään kuulumisiani näin kirjalliseen muotoon, niin ensin tuntui, että poistan kaikki tekstit ja aloitan taas alusta, mutta ei. Palasin iloisin mielin jatkamaan tätä kirjoitusta, kun muistelen tätä kulunutta 1,5
vuotta.

Paljon on tapahtunut. Oma prosessini tavoitella hyvää oloa ja tasapainoilua tämän diabeteksen kanssa on ollut jatkuvaa, mutta myös tuloksellista ja ennen kaikkea opettavaista.
Kun omaksuin tavan ajatella itseäni hyvinvoinnin kannalta, enkä sairauden kautta, alkoi minussa prosessi, joka on antanut minulle oikeaa etäisyyttä sairauteeni. Pikku hiljaa oma vastuun otto omasta hyvinvoinnistani on johtanut siihen, että teen konkreettisia asioita ja saan nähdä myös tuloksia. Ja mikä parasta, tällä kaikella on ollut myös suotuisia vaikutuksia diabeteksen hoitotasapainoon.

Prosessi on ollut pitkä ja hidas, mikä on ollut välillä kestämätön pikavoittoja tavoittelevalle luonteelleni, mutta hyvältä nyt tuntuu ja tästä on hyvä jatkaa.

Koneet käyntiin!

Heräsin aamuyöllä kummalliseen tunteeseen ja saatuani silmät auki tajusin, että oloni oli todellakin huono. Jalat tuhannen tonnin painoisena raahauduin vessaan ja syy olooni selvisi salamana tajuntaani, sillä onsuliinipumppu lepäsi pyykkikorin päällä ylhäistä yksinäisyyttään piipitellen. Piuhat kiinni ja verensokeria tarkistamaan.

Olin illalla käynyt suihkussa ja unohtanut yksinkertaiesti kiinnittää pumpun takaisin kehooni kiinni ja tässä sitä nyt oltiin yli 30:n veronsokereissa, tärisevänä ja pahoinvoivana. Pikahoidoksi insuliinia reippaasti menemään ja iso lasi vettä rutikuivaan kurkkuun.

Ensin tuli ihmetys ja sitten tuli raivo. Kuinka olin saattanut unohtaa ja sitten raivo siitä, että nyt tämä inhimillinen vahinko taas sotkisi elämääni pari seuraavaa päivää. No toivuttua tästäkin tuli ja taas jatkuu taistelu entiseen malliin. 

----

Aamulla verensokerit normaalit, joten korjasliike oli onnistunut, mutta olotilan karmeus kesti vielä mukavasti seuraavaan iltaan seuranaan valtava päänsärky ja jalkojen jomotus.

Tsemppikuuri

Olen aloittanut tsemppikuurin monta kertaa! Aina ennen se on tapahtunut diabeteksen ehdoilla ja sen määräämänä, kunnes pari vuotta sitten en enää jaksanut "taas aloittaa". Olin lähes täydellinen liikuntaa harrastamaton keski-ikäinen ja vyötärölle kertyvä läski sai minut vihdoin liikkeelle.

Soitin siltä istumalta tuntemalleni personal trainerilla ja siitä se alkoi! Salitreeni ja kadonneen kunnon metsästys. Tämä päätös oli sikäli merkityksellinen, että ensimmäistä kertaa hain itselleni jotain hyvää itseni ja hyvänolon takia, en diabetekseni pakottamana. Tämä tapahtui elokuussa 2012.

Nyt on 1,5 vuotta takana ja ilokseni voin sanoa, että liikunta on nyt osa elämää. Nämä ensimmäiset 1,5 vuotta ovat olleet aikamoista opettelua ja peruskunnon metsästystä, sillä aloittaessani eivät tikkujalkani edes kestäneet kyykkyn menoa.

Tällä hetkellä olen päässyt perusasioiden makuun ja samalla huomannut, että diabeetikon liikkumista ei ainakaan omalla kohdalla koskaan painotettu siten, että olisin ymmärtänyt sen todellisen merkityksen ja toisaalta nyt kun tässä vaiheessa mennään, niin perustietoa siitä, miten liikunta vaikuttaa diabetekseen ja päinvastoin, on hyvin vaikea saada.

Toivon, että tämä blogi tavoittaa mutakin aiheesta kiinnostuneita ja saamme keskutelua aikaiseksi. Jaan täällä omia kokemuksiani ja otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia!

Sokeritautinen

Niin, juuri sitähän minä olen. Yli kolmekymmentä yhteistä vuotta tämän ikuisen kaverin kanssa oleilua iloineen ja suruineen. Näin läheinen kaveruus on välillä tosi rasittavaa, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin enpä osaisi ilmankaan olla, niin tutuiksi olemme tulleet.
Sairastuin 8-vuotiaana ja olin siitä innoissani.Tokaluokkalaisen tarmolla pistämään opettelu oli maailman hienointa opeteltavaa. Sairastuminen oli suurempi järkytys läheisilleni, joiden oli vaikea olla näyttämättä sitä epätietoisuuden ja jopa säälin määrää kasvoillaan heidän tavatessaan minut sairaalssa, jossa vietin tämän kaveruuden kanssa ensimmäiset kolme viikkoa. Ehkäpä jo silloin päätin, että minä olen se, joka määrää tämän taudin paikan ja näytän, että minä en jää tämän taudin varjoon...  No, aika on opettanut ja hionut tuosta ajatuksesta pahimmat särmät, mutta se täytyy todeta, että todellisen vastuksen on tämä sairaus antanut!

Tässä blogissa jaan tuntojani ja kokemuksiani diabeetikkona olemisesta. Tällä hetkellä olen insuliinipumppuhoidolla ja takanani on 2003 vuonna tehty munuaisensiirtoleikkaus, joka onnistui kohdallani hyvin. Hyppivä, temppuileva ja rasittava kaverini on matkassa mukana ja nyt vuodan 2014 alussa on hyvä hetki jakaa kokemuksia, joita uusi harrastukseni KUNTOILU on sopeutunut osaksi elämääni.